Kävelin aamupäivällä kaupungille hoitamaan juoksevia asioita. Vein ison nipun papereita kopioitavaksi ja istahdin siksi aikaa kahville suosittuun katukahvioon. Viereen tuli istumaan intialainen mies, joka kyseli kuulumiset ja mistä olen. Kerroin ja että työkseni olen lähetystyöntekijä. Hän kertoi olevansa myös ja tekevänsä työtä eräässä helluntaikirkossa. Kävimme mielenkiintoisen keskustelun. On aina kiinnostavaa kuulla, miten toiset tekevät lähetystyötä. Siinäkään kun ei ole yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa.
Kyseisellä kirkolla on lähtökohtaisesti ajatuksena se, miten välttää liian pitkien ja toisinaan aika passivoivien avustaja – autettava suhteiden syntyminen. ”Me autamme uutta seurakuntaa kolmen vuoden ajan. Tavoitteena on, että kolmen vuoden päästä uusi seurakunta jo lähtee auttamaan jotain uutta kohdetta. Ei niin, että he jäävät odottamaan meiltä apua vuosiksi vuosien perään,” mies kertoi. ”Kuvainnollisesti annamme ensimmäisenä vuonna ruokaa, toisena vuonna kattilan ja kolmantena pyydämme keittämään ruokaa niille, joilla ei sitä vielä ole.” Ajatus oli mielenkiintoinen. Avun antamisessa huiskii aina kaksiteräisellä miekalla, vaarana on avustettavien oman toimintakyvyn vahingoittuminen.
Toisen mielenkiintoisen keskustelun kävin muutamia vuosia sitten suomalaisen helluntaiseurakunnan lähetin kanssa. Puhuimme kylien kirkkorakennuksista. Kun jollain kylällä aletaan rakentamaan kirkkoa, aika monilla kirkoilla on tapana avustaa rakennusta ostamalla kattopellit muuten valmiiseen kirkkoon. Toisin sanoen, köyhällä alueella, jossa seurakunnan tulot ovat euron luokkaa kuukaudessa, voi yhden sementisäkin ostamiseen mennä jopa kuukausia, kirkko nousee hyvin hitaasti ja pahimmillaan kyläläisten voimanponnistus ennättää tuhoutua sateessa, ennen kuin se on niin pitkällä, että kattopellit saadaan siihen päälle. Ja koko tuon ajan seurakunta kokoontuu puun alla tai puuvillavarastossa, tai mistä sitten millekin kerralle saavat sopivan tilan käyttöön.
Mies kertoi vierailleensa useammalla kirkkotyömaalla, johon kattopellit olikin asennettu ensimmäisenä. Kun seurakunta saa ostettua tontin, aloitetaan rakennustyömaa hankkimalla muutama metalli- tai puutolppa ja materiaalit kattotuoleihin, ja peltikatto isketään paikoilleen. Sen jälkeen seurakunta voi kerätä vaikka vuosikausia rahaa, ja rakentaa seiniä sitä mukaan kuin se on mahdollista, ja koko tuon ajan he voivat kokoontua jumalanpalveluksiin omaan kirkkonsa katon alle varjoon ja sateensuojaan. Kävin itsekin katsomassa muutamia tällaisia, myös oman luterilaisen kirkkomme seurakunnissa, ja näin, mikä etu siitä oli seurakunnille. Ajatusta voinee soveltaa muuhunkin, kuin kirkkojen rakentamiseen. Fiksuja ideoita kummallakin kirkolla! Taas tuli opittua uutta.
Luterilainen kirkko Mecco:n kylällä Mwanzassa.
Kirkko ei kauneudellaan häikäise,
mutta antaa suojan auringolta, tuulelta ja sateelta
koko rakennusvaiheen ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti